Noloa.

Niin, Mäntybittiäisessä on jo peräti neljä artikkelia.

Kaikki itse kirjoittamiani. (Tosin käsite "artikkeli" on tässä hyvin väljä.)

Eivät kaikki mutta hyvin monet kollegat ovat olleet vähintäänkin kiinnostuneita lehden teosta. Moni oppilas on suorastaan vaatinut päästä toimittajaksi. Moni ope ja oppilas on jo kertonut suunnitelmistaan, mitä aikoo lehdessä julkaista. Ja silti.

Onko ihmisillä niin kauhea rimakauhu jopa jonkun nettilehden suhteen? Ovatko he todellakin niin paljon työllistetympiä (kaikki!) kuin minä, pienen lapsen yksinhuoltaja? (Huom. kirjoitan tätä klo 22.04.) Vai elänkö tosiaankin pää jossain boheemissa pilvessä, enkä vain ymmärrä, mikä on oikeasti tärkeää? Vai odotanko vain näkyvää tulosta liian nopeasti?

Palauttakaa nyt joku minut maanpinnalle, ja pian.

Minusta kun nettilehden avulla voi yhdistää huvin ja hyödyn. Motivoida itseään ja oppilaita. Onhan meidän (Männistön koulun) yhteinen spektaakkeli, Viljo-gaalakin, masinoinut liikkeelle melkoisen huikean mediataiteen vyöryn noin olosuhteet huomioon ottaen. Miksei yhtä hyvin nettilehti voisi innoittaa ihmisiä opiskelemaan paremmin biologiaa, englantia, fysiikkaa...

Ehkä olen vain kärsimätön. Huoh. Mutta on aika kurjaa kirjoitella artikkeleita lehteen yksin.

Yksi parhaita ideoita, mitä lehdentäytteeksi on syntynyt, on jatkokertomus videodraamana. Ja siihen tekijät ovat varmasti kykeneviä, oman kasiluokkien mediataiteen ryhmän neropattitytöt. Heillä on sitä draaman ja huumorin tajua sekä kykyä suunnitelmalliseen työskentelyyn, mitä tällaisessa projektissa tarvitaankin. (Toivottavasti en taas odota liikoja.)

Pitäisikö tässä päätoimittajana ryhtyä oikein virkaintoiseksi ja asettaa ihmisille deadlineja (ja millähän lihaksilla)? Taitaisi olla koko lehden loppu. Eikä tulokseksi jäisi kuin se kasiluokkalaisten toteamus, kun ohjausdemonstraation annettuani kysyin, mitä he olivat oppineet. Vastaus: että ohjaaja tosiaan huutaa koko ajan.